Teema

Toivon sosiologia

Toivon tutkiminen sosiologisista lähtökohdista ei ole uusi tavoite. Parempien tulevaisuuksien ja utopioiden hahmottaminen ja yhdistäminen sosiologian kriittiseen lähestymistapaan on kuitenkin tarpeellisempaa nyt kuin ehkä koskaan ennen. Sosiologisia työkaluja tarvitaan ratkaisemaan yhteiskunnallisia viheliäisiä ongelmia, joita ilmastonmuutos, eriarvoisuuden kasvu sekä globaalit pandemiat sekä näiden yhteisvaikutukset aiheuttavat. Sosiologinen lähestymistapa yhteiskunnallisiin ongelmiin auttaa ymmärtämään, miten yksilöt ja yhteisöt suuntaavat ja suhtautuvat tulevaisuuteen 2000-luvulla.

Ilmastokriisissä toivo on niin aktivismin kuin ilmastotieteenkin keskeinen liikkeelle paneva voima. Toivo on avainasemassa pyrkiessämme ymmärtämään, kuinka tietoa vastaanotetaan ja kuinka laajojen ihmisjoukkojen toimintatavat muuttuvat. Toivo paremmasta elämästä ja tulevaisuudesta käynnistää ja ylläpitää laajoja kollektiivisia ilmiöitä, kuten muuttoliikettä. Myös taloudellisia kehityskulkuja analysoitaessa toivo on tärkeä näkökulma (Miyazaki & Swedberg 2017). Eriarvoisuutta voidaan tarkastella yhä epätasaisemmin jakautuvan toivon näkökulmasta. Toisaalta toivo voidaan nähdä myös välttämättömänä kollektiivisena toimintana, joka mahdollistaa taloudellisen ja sosiaalisen selviytymisen eriarvoisessa yhteiskunnassa.

Ernst Bloch tarkastelee klassisessa teoksessaan Das Prinzip Hoffnung (1954-1959) toivon ilmentymiä esimerkiksi unissa, saduissa, urheilussa ja musiikissa sinä, mikä ei ole vielä toteutunut. Hän osoittaa ei-vielä-olevan ontologian keskeiseksi muutoksen voimaksi, ja pitää utopiaa välineenä sinne pääsemiseksi ennemmin kuin kuviteltuna ideaalitilana. Žižek (2017) taas on esittänyt toivottomuuden – toivon menettämisen – voivan olla sosiaalisen muutoksen aikaansaamiseksi tarvittava mullistava voima. Kriittisempään sävyyn toivosta kirjoittavat tutkijat ovat tuoneet esiin, kuinka uusliberaalissa talousjärjestelmässä toivoa voidaan käyttää hyväksi ”toivotyönä”, jota ei korvata riittävästi nykyhetkessä, mutta jonka työntekijät hyväksyvät tulevaisuuden työmahdollisuuksien toivossa (esim. Kuehn & Corrigan 2013). Erityisesti ilmastoaktivismia käsittelevässä yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksessa toivoa luonnehditaan keskeiseksi välittäjäksi hankalassa emotionaalisessa ympäristössä, jossa aktivistit kokevat esimerkiksi pelkoa, vihaa ja syyllisyyttä. Toivo saa näissä liikkeissä monia muotoja: positiivisen toiveikkuuden, kollektiiviseen toimintaan kohdistuvan toivon ja toivon välttämättömyytenä toiminnan ylläpitämiseksi (esim. Kleres & Wettergren 2017).

Toivoa ja toivottomuutta voidaan siis käsitteellistää ja lähestyä sosiologisesti monilla tavoin. Westermarck-seuran järjestämä vuosittainen konferenssi Helsingissä maaliskuussa 2021 kutsuu sosiologeja pohtimaan ajankohtaisia sosiologisia kysymyksiä toivon ja toivottomuuden näkökulmista.

Facebooktwittergoogle_plusmailby feather